Meidän kotia voisi kutsua palapeliksi – täällä tavarat saavat olla omanlaisiaan ja niin saavat myös ihmiset. En ole niinkään harmonisen harmaan ystävä, vaan kotini saa olla värikäs ja hulvaton.

Meillä majailee puolisoni ja minä. Kaikki viisi lastani ovat jo aikuisia ja lentäneet pois kotoa. Onneksi he käyvät usein kylässä. Lapset sanovat aina, että ”äiti, tämä koti on just sun näköinen”. Tarkoittavat varmaan, että asioista ei kotona eikä elämässä ylipäätään nipoteta liikaa. Esineet ja sisustus ovat vuosien saatossa muotoutuneet sellaisiksi kuin ne ovat, ilman, että kaikkea olisi niin suunniteltu. Eihän elämääkään voi aina suunnitella.

Olen viihtynyt VAV:n asunnoissa niin hyvin, että olen asunut samassa kiinteistössä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Muuttanut olen pariinkin otteeseen, kun perheen pääluku on vaihdellut – kaksiosta muutimme neliöön, kun tarvitsimme lisätilaa kasvaville lapsille ja nyt palasimme takaisin kaksioon.

Kodissani parasta on keittiö. Keittiö on meille kodin sydän. Usein, kun meille tulee vieraita, niin jumitumme keittiöön höpöttelemään. Ja aina toisinaan iskee leivontainspiraatio, jolloin keittiössä hääräily tuntuu terapeuttiselta. Asuntoa ja koko kiinteistöä on hoidettu hyvin ja remontit on tehty ajallaan. Siksi varmaan olen viihtynytkin juuri tässä naapurustossa niin hyvin. Kun muutto kävi ajankohtaiseksi, sain pienemmän asunnon naapurista – muuttoon ei tarvittu edes muuttoautoa, kun kannoimme huonekalut ja tavarat rappukäytävän toiselta puolelta toiselle!

Sisustukseen liittyvä haaveeni on värikäs kuviomaalattu seinä! Siinä saisi olla punaisen eri sävyjä, keltaista ja maitokahvinsävyjä maalattuna hauskoihin muotoihin ja raitoihin. Joskus vielä toteutan tämän haaveen ja päästän sisäisen taiteilijani esiin!

Meidän naapurusto on mahtava! Se luo myös turvallisuuden tunnetta, kun tunnemme toisemme ja tiedämme, keitä piha-alueilla liikkuu. Voisin oikeasti mennä pyytämään naapurilta sokeria lainaan, jos se loppuisi kesken leivontapuuhien. Se on harvinaista nykyisin.